sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Terveydenhuoltojärjestelmän on pakko uudistua.

Löysin arkistoistani alla olevan tekstin viime keväältä. En enää muista mihin olen tekstin alunperin kirjoittanut, mutta sen sisältö on edelleen täysin ajankohtainen, joten lisään sen tänne blogiini.

EDIT:Pohtiminen auttoi. Teksti on julkaistu Vihreässä Langassa huhtikuussa 2008.

Suomessa on totuttu laadukkaaseen terveydenhuoltoon, joka on kaikkien tavoitettavissa tasa-arvoisesti. Jotta voimme myös tulevaisuudessa turvata laadun ja tasa-arvon on terveydenhuoltojärjestelmän pakko uudistua. Murros on jo käynnissä, sitä tulee ohjata jotta palvelut voidaan turvata myös tulevaisuudessa.
Terveydenhuoltopalveluiden järjestäminen on kuntien vastuulla. Perinteinen malli on että järjestämisen lisäksi kunta myös tuottaa palvelut itse, tai sairaanhoitopiirin osana. Monet jopa tulkitsevat järjestämisvastuun ja tuottamisvastuun olevan sama asia.

Terveyspalveluiden laatu julkisella sektorilla on hyvä. Tyytymättömyys ja ongelmat johtuvat vaikeuksissa hoitoon ja tutkimuksiin pääsyssä. Hoitotakuun myötä on asetettu rajat erikoissairaanhoidon jonoille, sekä yhtenäiset kriteerit eräille toimenpiteille. Samanlaista yhtenäisyyttä ja palvelumäärittelyä tarvitaan myös perusterveydenhuollon puolelle.

Terveyspalveluiden suurimmat ongelmat liittyvät terveyskeskuksiin. Lääkäripulaa on jopa kaupungeissa, ja palvelujen saatavuus siten ontuu. Lääkärivaje terveyskeskuksissa on 10%, ja vain 42%ssa terveyskeskuksista virat oli täytetty. Viimekeväisen lääkärikyselyn mukaan puolet terveyskeskuslääkäreistä suunnittelee työpaikan vaihtoa. Vielä huolestuttavampaa on se, että terveyskeskusten naislääkäreistä joka kuudes on suunnitellut itsemurhaa. Nykyinen toimintatapa siis uuvuttaa terveyskeskuksissa työskentelevät, joka ei lupaa hyvää terveyskeskusten tulevaisuudelle.

Kuntien terveyskeskuslääkäripulan myötä osa ihmisistä on ilman toimivaa perusterveydenhuoltoa. Sen ratkaisuksi on välillä tarjottu luopumista väestövastuisesta omalääkärijärjestelmästä. On esitetty, että väestövastuu on tarpeen vain kroonisia sairauksia poteville. Omalääkärijärjestelmässä on kuitenkin paljon hyvää, jota ei kannata hukata. Lääkärit useimmiten ottavat vastuun väestöstä tosissaan. Ennaltaehkäisevä työ koetaan antoisaksi, kun työn tulokset näkyvät omassa vastuuväestössä. Toisaalta akuuttivaivojen joukostakin löytyy usein tarkempia tutkimuksia tai seurantaa vaativia sairauksia.

Terveydenhuollon, erityisesti terveyskeskusten ongelmille on monia syitä. Terveyskeskuslääkärin virkojen määrä Suomessa on nyt lähes sama kuin 1990-luvun alussa. Väestö on kuitenkin vanhentunut, väestön vaatimustaso terveyspalveluiden suhteen on kasvanut, ja lääketiede on kehittynyt. Nämä kaikki lisäävät perusterveydenhuollon työmäärää. Vaikka ikääntyvät ihmiset nyt ovat terveempiä kuin aiemmin, lisääntyy terveyspalveluiden käyttö iän myötä. Lääketieteen kehittymisen myötä hoidetaan monia sellaisia sairauksia ja vaivoja, jotka aiemmin jätettiin huomiotta. Toisaalta tavallisten kansantautien, kuten verenpainetaudin, parempi hoito teettää myös aiempaa enemmän työtä, Erikoissairaanhoidon poliklinikoilta siirretään uusia tehtäviä perusterveydenhuoltoon. Tämä on järkevää, mutta ei onnistu, jos samalla ei jotain aiemmin tehtyä voida karsia vastaanotoilta.

Lääkärien ja hoitajien työnjakoa on kehitetty, mutta paljon on vielä tehtävää. Työparityöskentelyä lisäämällä voidaan lääkäriajat käyttää nykyistä hyödyllisemmin. Hoitajille suunnitellaan reseptinkirjoitusoikeutta. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman mittavaa lisäkoulutusta, eikä siksi ole kovin järkevä hanke. Ennaltaehkäisevästä työstä on suuri pula. Terveydenhoitajilla on koulutus nimenomaan siihen, mutta tämä on alihyödynnetty. Reseptien kirjoittamisen sijaan hoitajien työpanosta kannattaa käyttää esim. diabeteksen ennaltaehkäisyyn. Aikuisiän diabeteksen lisääntyminen on saatava estettyä, sillä diabetekseen liittyy suuri määrä liitännäissairauksia. Lisäksi esim. tupakoinnin lopettamisen tukemisessa on mittava työsarka.

Yksityiseltä sektorilta pitää ottaa oppia julkiselle sektorille erityisesti johtamisessa ja henkilöstöpolitiikassa. Julkisella sektorilla johtamiskoulutukseen on kiinnitetty huomiota vasta viime vuosina. Terveysaseman ylilääkäriksi on saattanut päätyä puolipakosta pitkän kliinisen uran tehnyt lääkäri, ilman tietoa ja välineitä henkilöstöjohtamiseen, budjettiseurantaan, kehittämiseen, koulutussuunnitteluun; kaikkeen siihen mitä terveysaseman hyvää johtamiseen kuuluu.

Erityinen haaste on julkisen sektorin henkilöstöpolitiikka. Vielä nykyisinkin työuran suunnittelu on julkisella sektorilla harvinaista. Työntekijän oletetaan tekevän samaa hommaa kunnes eläke koittaa. Tällainen urautuminen unohtaa ihmisen tarpeen kouluttautua ja kehittyä työssään, ja jättää osan ihmisten resursseista tunnistamatta ja hyödyntämättä. Joustavuudessa yksityissektori pärjää myös paljon julkista puolta paremmin, etenkin terveydenhuollossa. Pätkätöiden yleistyminen on vähentänyt ihmisten sitoutumista työpaikkaansa. Toisaalta siksi että koetaan työnantajan sitoutuminen vähäiseksi, ja toisaalta siksi että pätkätyöt ovat opettaneet, että aina löytyy seuraava pätkä. Erityisesti nuoret lääkärit, joiden työpanokselle on kysyntää, haluavat sovittaa työn muuhun elämäänsä, eikä päinvastoin. Työnantajaa ja tavallista kuntalaista voi suututtaa lääkärin halu itse määritellä kuinka paljon on valmis tekemään töitä. Jos tähän vastataan tarjoamalla kaavamaista työaikaa ja liian suurta väestöä hoidettavaksi, on selvää että lääkäri valitsee toisen työnantajan.

Kunnat ostavat yhä enemmän terveyspalveluita yksityissektorilta. Usein ostot suuntautuvat ns. keikkafirmojen lääkäripalveluihin ja tapahtuvat pakon edessä. Ostaminen voisi olla myös suunnitellumpaa. Yksityisen puolen innovaatiohalukkuutta voisi hyödyntää uusien toimintamallien kehittämisessä. Nykyinen julkisen ja yksityisen sektorin vastakkainasettelu täytyy muuttaa kumppanuudeksi, jossa molempien vahvuuksia käytetään suomalaisten laadukkaan terveydenhuollon hyväksi.

Ei kommentteja: